Toinen osa valmis, jes jes! Täytyy sanoa, että en olis missään nimessä halunnu tuohon kohtaan lopettaa, muttaku tämä veny niin pitkäksi ja vaikka pätkinki tätä, niin silti jäi ehkä liianki pitkäksi. Vai mitä mieltä ootte? Mutta toisaalta hyvä, että katkasin. Ens osaan on noin puolet kuvista jo valmiina ja se on suunniteltukki melkeen jo kokonaan, joten kolmonen tulee ennenku edes huomaatte. Toivottavasti tykkäätte tästä osasta. :) Ja kommentteja kiitos! :)

____

Tänään menisin kyselemään matkatoimistolle tulevista matkoista. En malttanut pysyä paikallani, olin niin tohkeissani. Ajatus ulkomaanmatkasta sai ihoni kananlihalle ja suuni vääntyi väkisinkin hymyyn. En viitsinyt edes ääneen sitä sanoa, mutta toivoin niin hartaasti, että pääsisin mahdollisimman pian lähtemään täältä.

Suunnittelin jo, että minne haluaisin mennä, millaisia ihmisiä siellä tapaisin, mitä nähtävyyksiä käsivin katsomassa.. Löytäisinkö kenties jotain ihanaa miestä..? Ehkäpä. Halusin nipistää itseäni, jotta olisin saanut edes "jalat maassa"-tunnelman, vaan kun en pystynyt.

Pesin hampaita vimmatun lujaa. Minulla oli jo kova kiire toimistolle. Hetkinen.. Toimistolle. Ai niin, unohdin katsoa kokonaan netistä missä toimisto edes on! Olen niin toivoton..

Päässäni pyöri vaan ajatukset matkasta, lentokoneesta, miehistä.. Ehkä varaisin ajan vaikkapa jonnekkin aurinkorannalle? Auh, ajatuskin hiekasta ja paidattomista miehistä sai varpaanikin kihelmöimään.

Heti hampaidenpesun jälkeen ryntäsin koneelle katsomaan matkatoimiston sivuja. Heillä ei ilmeisesti ollut omaa toimistoa, vaan kirjastossa pieni huone, jossa pitivät sitten sitä niin sanottua "toimistoaan". No pääasia, että oli edes jossain.

Lähdin vaihtamaan vaatteitani ja samalla soitin taksikuskille, että tulee noutamaan minut. Tympääntynyt nainen vastasi puhelimen toisesta päästä, se sama joka aina. Tulenkohan koskaan näkemään sitä ihanaa miestaksikuskia, joka viime yönä toi minut kotiini..

Pian taksi ajoi pihaani ja ryntäsin kyytiin. Olisikohan matkalaukut jo pitänyt ottaa mukaan.. Äh, mitä oikein mietin! Ei tietekään.. Eihän kukaan nyt suoraa matkatoimistosta lentokoneesene hyppää. Olin väärässä.

Kirjasto oli muuttunut paljon kuukausien aikana. Se oli remontoitu täysin uuteen uskoon ja aloin jo epäilemään, että jättikö taksi minut sittenkin oikeaan paikkaan. Onneksi katossa roikkui kyltti, jossa luki odotushuoneen olevan oikealla.

Kirjastossa oli hiljaista, vain korkokenkieni napina kaikui suurissa huoneissa. Tarkemmin sanottuna en nähnyt ketään täällä, tosin siinä ei ollut mitään uutta.. Eihän täällä kukaan päivällä liikkunutkaan, niinkuin ei missään muuallakaan.

Ilmeisesti tässä piti odottaa.. Tunsin hikipisaran valuvan otsallani. Minua jännitti.

Kellon tikinä kaikui huoneessa. Olin odottanut jo vartin. Kohta lähden kyllä lätkimään.. Olin jo heittämässä hanskat tiskiin, kunnes vanhempi nainen astui huoneeseen ja kysyi, olenko tulossa matkoista kyselemään. Nyökkäsin ja nainen viittoi tulemaan mukaansa.

Lähdin kävelemään naisen perään. Toivottavasti saisin matkan pian ja toivottavasti siitä tulisi mukava. Täällä ei ole mitään, mikä pidättelisi minua.

Aikaa hurahti toista tuntia toimistossa. Alkoi tulla jo ilta.

Päässäni pyöri kaikki se, mitä nainen oli minulle sanonut. Halusin matkalle, mutta ongelma oli se, että seuraava kone lähtisi vasta kolmen viikon päästä ja tänään lähtisi ensimmäinen. Olin lievästi sanottuna pihalla. Nainen kuitenkin pyysi käymään koneella vähän ottamassa tietoa tästä matkasta ja pääsisin kaiken lisäksi alennuksella, tosin matkaopasta en saanut mukaani, kaikki olivat jo varattuja.

Koneella tutkin tiedot lomasta läpi. En tiennyt, että olisiko pitänyt ottaa riski ja lähtä tänään, vai odottaa ja lähtä vasta kuukauden päästä. Kuukausi oli pitkä aika.. Nyt pitäisi päättää.

Nousin koneelta pois. Huh.. Ehkä tulen katumaan tätä ratkaisua todella paljon, tai sitten kiitän itseäni koko loppu elämäni..

Mutta olen päättänyt lähtä matkalle heti. Jes, ihanaa! Ehdin vaan käväistä mutkan kotona pakkaamassa tavarat ja sitten taksi vie minut lentokentälle. Aamulla sitten kiinassa! En malta odottaa! Täältä tullaan, öh.. Niin joo, paidattomat miehet odottaa minua siellä aurinkorannoilla.. Noh, seuraavalla kerralla sitten.

Pitkän lentomatkan jälkeen olin vihdoin kiinassa. Taksi oli tuonut minut hotellin eteen, joka näytti upealta. Respasta olivat lähettäneet jonkun apupojan hakemaan matkatavarani lentoasemalta, joten onneksi ei minun niistä tarvinnu huolehtia. Voisinpa siis huoletta lähtä kohti toria. Onneksi hotellista sai polkupyöriä lainaa, kuulemmaan maisevat ovat niin uskomattomia, ettei taksilla kehtaa ajella.

Olin niin onnellinen. Vihdoin täällä! Toivottavasti matkasta tulee yhtä mukava kuin olin suunnitellutkin. Mikä voisi mennä pieleen! Nyt torille katsomaan maailman menoa.

Todellakin taksilla ei täällä kannattanut kulkea. Maisemat olivat niin mahtavia, kaikkialla oli niin kaunista. Ihan erilaista kuin kotikaupungissani.. Se aavekaupunki.

Tori näkyi jo kaukaa ja se oli todella hienon näköinen. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt, joka harmitti. Varmaankin pian kuitenkin johonkin törmäisin ja toivottavasti ystävystyisinkin jonkun kanssa.

Keskellä toria oli huikea hieno rakennus ja palasin halusta käydä siellä, mutta en tohtinut. Täällä oli varmasti niin paljon muutakin nähtävää. Hyppäsin pyöräni selästä pois ja aloin etsimään kauppoja.

Silmiini osui heti yksi pienen pieni kauppa, jossa oli suuri avonainen ovi. Mielenkiintoista.. Englannissa näin pieniä kauppoja ei edes ollut, ellei pieniä lehtikioskeja laskettu.

Kun pääsin kauppaan sisälle, niin hassun näköinen mies huitoi käsillään jatkuvasti ja pälpätti puhelimeen niin lujaa ja nopeaa, että en saanut kiinni mistään sanoista. Odotin pitkän aikaa, ennen kuin mies edes huomasi minut.

Puhelun lopettamisen jälkeen aloin heti selittämään miehelle, että haluaisin nähdä jotain nähtävyyksiä ja mitä täällä olisi. Mies ei ilmeisesti ymmärtänyt yhtään mitä yritin hänelle kertoa, mutta sentään hän jotenkin yritti auttaa, nimittäin tyrkyttämällä minua ostamaan turistikirjan. Ja minähän kilttinä tyttönä sen ostin.

Kartassa näkyi kuva jostain temppelistä, tornista tai mistä lie ja päätin lähtä juoksemaan sinne päin. Lopulta varmaan johonkin törmäisin.

Samalla siinä juostessani tajusin, etten ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista, en edes kirjoissa. Voisinpa olla täällä joka päivä lenkkeilemässä, tai vaikka asua täällä! Mikä olisikaan sen mahtavampaa. Tosin en osaa kiinaa ja monet täällä ei ilmeisesti osaa englantia.. Pikkuseikkoja.

Aloin jo epäilemään, että pääsisinkö koskaan tornille (tai temppelille tai jotain semmosta), tosin eipä olisi kauheasti haitannut, jos en olisi päässytkään. Huikeat maisemat, maha täynä ja kaikki mainiosti, paitsi jotain puuttui viereltäni.. Joku ihminen.

Vihdoin pääsin päämäärääni. Jotenkin olin kai kuvitellut, että pääsen huilimaan, mutta olinkin väärässä. Kahvilaa ei näkynyt missään tai mitään muutakaan hengähtämispaikkaa. Edessä oli rappusia, paljon rappusia.

Pelkästään ulkona ei ollut rappusia, vaan niitä oli sisälläkin. Jalkoihini alkoi jo sattua, kumpa nämä pian loppuisi jo.

Pääsin vihdoin ylös ja mikä uskomaton näky avautukaan eteeni..

Täältä mahtoi näkyä koko Kiina! Niin kaunista! Olin aivan lumoutunut näystä ja jalkakipukin loppui kuin seinään.

Taidan rakastaa tätä maata.. Näitä maisemia ainakin! Tulen kyllä uudestaankin tänne, ehdottomasti. Olin ollut pari tuntia täällä ja olin jo ihan myyty. Samalla tajusin, kuinka elämäni olinkaan hukannut olemalla vaan kotona nyhjöttämässä.

Päätin vilkaista turistikirjaa ennen lähtemistä. Siinä suositeltiin vierailemista taistelupaikassa ja päätin seuraavaksi mennä käymään siellä. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee.

Pian lähdin taas jatkamaan matkaani. Minulla oli tunne, että paikalla on vielä paljon annettavaa, ehkä enemmän kuin osaan edes odottaa.

Minua hymyilytti, mutta samalla haikea mieli valtasi minut. Kaksi päivää vielä matkaa jäljellä, miten maltan edes lähteä kotiin.

Vihdoin täällä! Nyt pääsen harjoittelemaan taistelutaitojani, heh. Mitä taistelutaitoja, enhän edes saa yhtäkään leukaa vedettyä.. Sitä paitsi paikkahan on taatusti porukkaa täynnä.



.. vaan eipä ollutkaan. Joten katsoin parhaakseni kokeilla itse niin sanottua "taistelemista" tämän oudon puuhökkelin kanssa. Otin katu-uskottavimman tappoilmeeni naamalleni ja aloin läiskiä.



Tosin olin lentää perseelleni.. Ehkei minua ole luotu taistelemaan sittenkään..? Parempi olisi livahtaa ulos etsimään jotain elämää.

Ulkoa löysin mukavan naisen, joka kertoi minulle hieman lisää taistelulajeista. Nyökkäilin muka kiinnostuneena, vaikka oikeasti minua ei olisi voinut pätkääkään kiinnostaa mikään itsepuolustuslajejen perusasennot sun muut. Teoria vielä vähemmän.



"Olen harrastanut lajia kohta 20 vuotta. Nopeasti se aika menee." Nainen naureskeli. Suuni loksahti auki. Kaksikymmentämitä! Vuotta! Hyvä kun olen itse juustiinsa edes sen ikäinen.. "Jaah, oikeen mukava kuulla juu..."



Kerroin muskelinaiselle meneväni kotiin, olihan jo myöhä ja minua väsytti. Sitten huomasin.. Massiivinen lihaskimppu, suoraan kello kymmenessä. Ooh..



Tilaisuuteni on vihdoin koittanut, hyvä! Sinä kiinalainen mies, varo, täältä minä tulen!

Kävellessäni häntä kohti, kuvittelin hänen kasvojansa. Hän mahtaa olla komea nuori mies, joka hurmaa minut silmillään, katseellaan ja puheellaan. Tämä ilta ei jäisi tähän.



"Hei nimeni on Li.... Öh..." Tuntui kuin iso palanen olisi juuttunut kurkkuuni. K-a-m-a-l-a-a..



Mies oli kaikkea muuta mitä olin kuvitellut, ikäväkyllä.. Massiivinen hän oli, muttei nuori tai etenkään komea. Voi kamala, olin oksentaa.



Livahdin paikalta ja yritin pidätellä nauruani. Mitähän tuo mieskin mahtoi minusta ajatella! No väliäkö sillä. Jos en olisi tuntenut hänen silmiänsä selässäni, niin olisin ollut jo maassa kaksin kerroin nauramassa kippurassa.



Yhtäkkiä minua alkoi heikottaa ja istahdin lähimmälle tuolille. Minua väsytti, maha kurni ja kaikki oli huonosti. Minun oli päästävä hotellille ja pian.



Nappasin pyörän pihalta ja lähdin polkemaan kohti hotellia. Ei kai kukaan huomaisi edes, että jonkun pyörä oli kadonnut. Sitä paitsi hotelli oli aivan vieressä ja minulla sattui olemaan hätätilanne..

Hotelliin päästyäni olin niin väsynyt, että aloin nukkumaan saman tien. En tiennyt vielä sillon, että aamulla tapahtuisi jotain hyvin erikoista.



Heräsin aamulla siihen, että aurinko paistoi silmiini. Voi mikä ihana aurinko täällä oli. En edes muistanut enää (jes, muistin korjata! Ei tullu enää enään, hahaa!) millaista olisi ollut herätä omassa huoneessani. Nopeasti sitä asiat unohtuu.



Lähdin tekemään aamiaista ja huomasin, että muitkin turistit olivat tulleet alas syömään. Jotenkin olin luullut, että ihmiset kävisivät ulkona syömässä, mutta näköjään eivät.



Minulla oli niin kamala nälkä, että vaikka ruoka paloikin, niin maku oli silti mainio. Olokin parani huomattavasti.



Kun nousin tuoliltani, niin näin jotain.. Komean, hyvin komean miehen istumassa viereisessä pöydässä. Hetken luulin näkeväni pelkkää unta.



Silmäni naulaituivat tuohon mieheen. Niin komea mies. Olin sulaa vahaa. Minun oli päästävä juttelemaan hänelle, vaikka olisin mielellään tehnyt enemmänkin.



Sopivasti toinen ruokailija häipyikin muualle. Minulle tuli tilaisuus, mutta en uskaltanut ottaa edes askelta eteen päin.



Sitten komistus nousi seisomaan ja hän katsahti minuun, tosin katse jäi minuun, suorastaan hän katseli minua.. Sain vihdoin rohkaistua itseni liikkeelle.



Pitkän katseen jälkeen minusta alkoi tuntua oudolle. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään vastaavaa. Katse ei katkennut hetkeksikään.



"Hei, olen Lilly..." sanoin ja toivoin, että tuo mysteerinen mies pian vastaisi minulle. Hän oli selvästi minua vanhempi, mutta niin komea, etten pystynyt vastustamaan tunteitani häntä kohtaan. Olin ihastunut, tai ehkä tämä oli sitä "rakkautta ensisilmäyksellä"?



Pian mies alkoikin juttelemaan minulle. Hänen äänensä oli vahva, mutta pehmeä. Mitä enemmän keskustelimme ja siinä samalla flirttailimme toisillemme, sitä enemmän aloin pitämään hänestä. Olisin halunnut laittaa tuon ihanan miehen pieneen laatikkoon ja kuljettaa sen kotiini. Hän oli upea mies.



Mies kertoi nimekseen Daniel. Aivan ihana nimi. Toivoin kovasti, että tästä tulisi jotain. Olin kyllä todella varma siitä. Me olimme kuin luotu toisillemme ja tuntui, kun olisimme koko ajan lukeneet toistemme ajatuksia. Halusin niin suudella häntä.



Ennen kuin huomasinkaan, huulemme olivat jo kiinni toisissaan. Hän oli mahtava suutelemaan! Tosin tämä olikin ensimmäinen suudelmani, mutta en ollut koskaan kuvitellut sitä tälläiseksi. Tunnelma oli niin ihana.. Halusin käpertyä Danielin syliin ja jäädä siihen. En halunnut lähtä kotiin enään ollenkaan.



Pian kuitenkin Danielin piti lähteä. Sain tietää, että hän on kotoisin egyptistä ja että näkisimme vielä pian. En tiennyt miten näkisimme ja se pelotti minua. Näkisimmekö enää koskaan.. Suutelimme hyvästiksi ja minun teki kipeää. Huomenna minulla olisi lento kotiin, jos en näkisi enää koskaan Danielia, niin en varmaan kestäisi sitä.



Menin peilin eteen katsomaan itseäni. Mitä olinkaan tehnyt, että olin saanut suudella noin komeaa ja upeaa miestä kuin Daniel. Sitten huomasin... Voi taivas! Minullahan on ollut koko ajan yömekkoni päällä! En tiennyt itkeä vai nauraa.

Tajusin vasta illemmalla, että en tiennyt Danielin numeroa, eikä hän tiennyt minun. En edes tiennyt missä hän asui, mikä oli hänen sukunimensä.. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin etsimään. Ei kai hän kaukana voisi olla.. Kyllä hänet vielä löytäisin, aivan varmasti..



Parin tunnin etsimisen jälkeen luovutin. En löytäisi Danielia enään, en mistään. Ehkä Daniel oli häipynyt tahallaan, tälläinen tyhmä nuori nainen.. En kelpaa hänelle, en ole hänen arvoisensa.. En enää voinut pidätellä kyyneliäni. Itkien kävelin takaisin hotellille ja kömmin suoraan sänkyyn.



Huomenna olisi lähtö kotiin, enkä ehkä koskaan tulisi näkemään Danielia enää.. Jouduin itkemään itseni uneen. Muistelin Danielin komeita kasvoja koko yön. Hän oli niin komea, hänen suudelmansa niin täydellinen ja niin ihana. Kaikki oli niin täydellistä. Ehkä liiankin täydellistä.

Noni! Ensimmäinen osa nyt tässä ja toivon, että pidätte ja kommentteja saa lähettää ja olisin todella iloinen, jos niitä tuliskin. :) Alku ehkä vähä liian nopsaa, mutta pikkujuttuja, toivottavasti teidänkin mielestänne. :) Kuvakulmissa, teksteissä ja muissa on vielä paljon hiomista, mutta toivottavasti saan anteeksi nämä virheet. En malta odottaa, että lukioita ja kommentteja ilmestyy... Negatiivisia tai positiivisia, kunhan edes jotain. Mukavia lukuhetkiä! :)

~~~~~~



Täydellinen päivä aloittaa kirjoittamaan uutta tarinaa, mietin, ja avasin koneeni. Olin jo kehitellyt hienon tarinan, jossa päähenkilö Caro rakastuu palavasti naamurin poikaan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Niin ja lapsia, he tottakai saavat lapsia. Ainakin viisi lasta. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa.



Olin varma, että tästä tarinasta tulisi vielä hyvä ja se saisi paikkansa perheen kirjastossakin, toisin kuin edelliset kirjat. Kun vanhempani olivat lukeneet kirjani, he olivat vain tylysti lausahtaneet "olet varmaankin edistynyt, hyvä. Kyllä sinusta vielä kirjailija tulee". Kirjailija.. Minusta.. Se olisi suurin toiveeni. Olen kuitenkin vielä pieni tyttö ja opiskelutkin on vielä kesken, pahasti. Olen surkea opiskelija, eivätkä opettajat pidä minusta, saatika sitten muut oppilaat.. Talomme sisäkkö sanoo aina, että vielä jonain päivänä ihmiset ymmärtävät, että kuinka mukava tyttö olen ja sitten minun kanssa aletaan olemaan. Toivon niin. Ehkä vielä jonain päivänä.

.. Sillä välin alakerran aulassa.



"Oscar... Minusta tuntuu, että emme koskaan saa kerrottua Lillylle totuutta. Olemme keskustelleet asiasta jo pari vuotta ja emme ole saaneet mitään aikaan. Minua alkaa jo hermostuttamaan! Jos jätämme kertomatta, niin tiedän ja tiedät sen itsekkin varsin hyvin, että siitä koituisi vaan harmia. Tiedän, että tämä on vaikea asia sinulle, mutta luuletko, että tämä on helppoa minullekkaan.." Victorian kädet tärisi. Hän halusi miehensä vastaavan, että odotetaan vielä, mutta se olisi väärin etenkin pientä Lillyä kohtaan.. Ei hän voisi tehdä sitä Lillylle, mutta miten hän voisi kertoakkaan..



"Rakkaani, olet aivan oikeassa. Olemme venyttäneet tätä asiaa jo monet vuodet. Nyt Lilly alkaa olemaan jo tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Onhan hän vielä lapsi, mutta sitä vaikeammaksi asiat menee, mitä enemmän niitä kiertää. Kerrotaan hänelle nyt heti. Mene sanomaan Sisäkölle, että tulee aulaan. " Oscar ei näyttänyt pelokkaalta. Victoria puolestaan pelkäsi hänenkin puolestaan. Hän menettäisi Lillyn ehkä lopullisesti..

.. Aulassa



Aulassa on hiirenhiljaista. "Äiti, oliko sinulla jotain asiaa?" Lilly kysyi. Pitkä hiljaisuus. "Itse asiassa sisäköllämme voisi olla hieman kerrottavaa.. Oletan, että hän haluaa itse kertoa hieman sinulle, Lilly, jotain."



Lillyä alkoi jo epäilyttämään. Mitä tämä voisi olla? Sisäkkö on varmaan lopettamassa työnsä tai ei enään ehtisi tekemään kotitehtäviä kanssani. Lillyn teki jo mieli aukaista suunsa, mutta ei uskaltanut. Sisäkkö tuijotti suoraan seinään, ei liikahtanutkaan. Hänen huulensa raottivat hieman, kuin hän alkaisi sanomaan jotain..



"Odotas, Susan.. Haluan vaan sanoa, että.. Muotoile lauseesi hyvin. En halua pilata itseni, tai siis suvun mainetta.. Lilly tulee aina olemaan meidän, tavallaan.. Kaikkihan sen tietää ja sitä asiaa ei voi enään lähtä muuttelemaan.. Joten tehdäänpä tämä mahdollisimman helpoksi ja ilman mitään hölmöyksiä." Oscar hieman hymyili, mutta kiehui sisällään. Jos hänen maineensa menisi tämän asian vuoksi, niin hän ei voisi koskaan näyttää enään naamaansa  koko Englannin etelärannikolla.




Sisäkkö pysyi vaiti. Oscar ei koskaan puhutellut häntä oikealla nimellään, ainoastaan sisäköksi, kuten kaikki muutkin tässä perheessä. Susan tiesi, että hän saisi lentää ulos talosta tämän jälkeen, eikä hän voisi itsekkään jäädä. Hänen täytyisi nyt vaan kertoa miten asiat on, ettei mitään epäselvyyksiä jää kenellekkään.. Susanin huulet raottuivat ja hän sanoi, "Olen.. Olen todella paihoillani.." Hänen poskelleen vierähti kyynel. "Oscar, Victoria.. Lilly.. En ole koskaan sanonut tätä ääneen, en sen illan jälkeen kun huoltajuuspaperit olivat täytettynä. " Susan näytti hyvin surulliselta, se sai myös Lillyn surulliseksi. "Lilly.. Victoria ja Oscar eivät ole biologisia vanhempiasi, vaan minä olen.. Olen niin kamalan pahoillani Lilly.. Minua kaduttaa niin, että annoin sinut pois.."

Oscar ilmestyi Susannan eteen ja alkoi raivota. "Siis sinä MITÄ! Kadut?! Eihän sinunkaltaisella ihmisellä olisi mitään valtuuksia kasvattaa lasta! Eihän lapsella ole edes oikeaa isää! Yksin rahattomana olisit Lillyn kasvattanut ja missä, katuojassa vai?! Oletpa sinä vastuuton! Vastuuttomanpi kuin olisin koskaan kuvitellut! Salli minun nauraa, Victoria, Lilly, katsokaa tätä naurettavaa ja harvinaisen tyhmää naista! Köyhä nuori äiti ja olisi halunnut kasvattaa lapsensa yksin! Mitä Lillylle olisikaan tapahtunut!" Oscar kiehui raivoa, eikä Susan saanut edes puolustettua itseään..

"En minä.." Susan änkytti.. "Et sinä mitä! Tarkoittanut sitä?! Tajuatko ollenkaan, että olisit pilannut elämäsi ja tyttäresi elämän myös! Sinä ja sinun äpäräsi olisitte todenäköisesti kuolleet nälkään! Luojan kiitos löysimme sinut ja suostuit järkipuheeseen ja luovuttamaan pienen vauvasi meille!" Susanin sydän särkyi täysin. Hän halusi sanoa jotain, sama se loukkaisiko se jotain. Hän halusi muiden ymmärtävän. "Kuules! Itse et ole kasvattanut lastasi hyvin! Hänellä on kaikki, mitä hän haluaa, mutta ei rakastavia vanhempia, sisaruksia, ystäviä tai mitään muutakaan, koska kaikki tietää, vaikka eivät sitä ääneen sanokkaan! Kaikki tietää, että Lilly ei ole teidän lapsenne!"

Oscarin ja Susannan riidellessä Victoria ei enään kestänyt. Hän käänsi katseensa pois. Hänelle palasi mieleen se ilta, kun Lilly syntyi. Susanna todella rakasti häntä, mutta.. He tekivät varmasti kuitenkin oikein.. Victoria ei jaksanut muistella enään, se kaikki tuntui niin raskaalta.. Lilly ei voinut ymmärtää. Hän kuuli kaikki ne lauseet uudestaan ja uudestaan päässään. Hän ei käsittänyt. Kaikki olivat tienneet, paitsi hän itse.. Susanna oli hänen äitinsä ja Oscar ei ilmeisesti ollut hänestä koskaan välittänytkään, ei varmaan Victoriakaan.. Lillyn oli päästävä pois. Pakko päästä pois..

Hänen täysyisi taistella itsensä ulos tästä...

Lillyn olo tuntui niin raskaalta. Hän näki Oscarin vihaiset kasvot ja Victorian itkuiset silmät.. Susan näytti niin.. Kellon tikitys häivytti hänen muistelmansa ja hänen silmänsä revähtivät auki.

Näin vaan unta, Lilly toisteli mielessään. Hän huokaisi syvään. Hän näki unta, joka oli totta, päivä hänen menneisyydestään. Lillyä puistatti. Ulkona oli valoisaa ja Lilly tiesi nukkuneensa taas myöhään. Minun on lakattava miettimästä enään menneitä asioita. Olen jo aikuinen, nuori 22-vuotias nainen, kirjailija. Minulla on kaikki se, mistä olen ikinä haaveillutkaan. Tai.. En tiedä yhtä asiaa, en tiedä olenko onnellinen. Minulla ei ole lapsia, miestä, omaa asuntoa. Herään aamulla, oikeastaan päivällä, teen ruokaa ja menen koneeni äärelle. Lillyn mahan murina katkaisi hänen ajatuksensa. Tänään hänen elämässään alkaisi uusi suunta. Tänään hän tekisi jotain mukavaa, hän eläisi oikeaa elämää.

~~~~

Istahdin taksiin ja mietin, olikohan tämä järkevä idea ollenkaan. Olisin voinut ihan yhtä hyvin jäädä kotiin kirjoittamaan uutta romaaniani ja ylipäätään, miten tämä pieni kaupunkireissu voisi mitenkään muuttaa elämääni parempaan suuntaan. Hyvä minä. Tuttu taksikuski kysäisi pienesti hymyillen minne matka. "Öh, no tuota.. Mennään vaikka rannalle.." Kuulostin niin hölmöltä. Taksikuski nyökkäsi ja lähti ajamaan kohti rantaa.

Pian olimme jo rannalla ja taksi jätti minut tien laitaan. Rannalla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, niin kuin ei yleensäkkään. Koko kaupunki oli ihan kuollut päivisin, koska kaikki paiskivat kovasti töitä tai kahvittelivat toistensa luona.  Ranta näytti samalta kuin aina ennenkin. Lapsena minulla oli tapana käydä täällä uimassa ja olin aina yksin, kuten nytkin. Samalla autiolla rannalla.



Mieleeni palasi muistoja, ihania ja haikeita. Tulin rantaan lapsena, kun olin saanut kuulla, että vanhempani eivät ollutkaan vanhempiani.. En edes itkenyt, en pystynyt. Olin liian järkyttynyt. Ikäviä muistoja kaupunki täynä.

Kävelin huonoista muistoista huolimatta veden rajalle. En olisi edes kehdannut enään soittaa taksia palaamaan takaisin ja kävelemällä olisi ollut liian pitkä matka kotiin. Nyt kun täällä kerta ollaan, niin yritän nyt jotain edes keksiä.

Lilly pysähtyi katsomaan aavaa rantaa. Ei ihmisiä, eläimiä, veneitä, autoja.. Aavemainen, pelottava kaupunki. Rakastin tavallaan tätä paikkaa, mutta en sen ihmisiä ja tapoja. En halua tulla samalaiseksi kuin muut.

Mieleeni tuli kuva lapsuudestani, kun olin seisonut samassa rannassa, samassa kohdassa. Minun teki mieli itkeä. Olisipa edes joku jolle puhua, joku joka olisi vierelläni, olisi edes yksi ystävä. Olen liian kauan ollut yksin. Teki mieli itkeä, mutta yritin pidätellä kyynteliäni.

Kaikki ne synkät asiat.. En halua, en jaksa enään ajatella niitä! Haluan uuden elämän, haluan aloittaa alusta! Kumpa se olisi mahdollista. Ehkä se onkin.. Ehkä vaan. Minun on pakko yrittää, en halua koko elämääni olla yksin ja onneton. Aamulla tein lupauksen itselleni, en aijo pettää sitä. En ole koskaan pettänyt lupaustani, enkä tule pettämään.

Lilly lähti kävelemään kotiin, mutta illalla hän menisi uudestaan kaupungille. Hän halusi kerrankin tehdä jotain erilaista, mitä hän ei arjessaan tee. Hän halusi tehdä täysin eri asioita mitä hän oli koskaan ennen elämässään tehnyt. Nyt tai ei koskaan.

~~~~

"Vie minut keskuspuistoon" sanoin taksikuskille ja taksi lähti kaasuttamaan kohti keskustaa. Oloni oli enemmän kuin mainio. Viileä kylpy, hyvä ruoka ja taustalla pauhaava musiikki tekivät ihmeitä. Tunsin itseni eloisaksi. Täältä tullaan maailma, valmiina valloittamaan kaiken.

Tosin ennen maailman valloitusta ajattelin valloittaa ensin puistossa olevat ihmiset. Oli kyllä jo myöhä, mutta iltaisinhan täällä kaupungissa eniten ihmisiä liikkuikin, ainakin luulin niin.

Puistossa ei nimittäin ollut ketään. Huokaisin. En sentään kuitenkaan luovuttaisi, eihän maailmaa yhdessä illassa valloiteta, eikä myöskään tätä kitupiikkistä kaupunkia. Yritin hymyillä ja lähdin kävelemään lenkkipolkua pitkin, jospa vaikka vastaan tulisi joku.

Olin kävellyt ehkä pari kilometriä ja silmiini osui silta. Ihanaa, rakastan siltoja. Näky oli kuitenkin jotain aivan muuta, kuin olin odottanut. Sillalta oli suorat näkymät upeaan vesiputoukseen. Olin tyrmistynyt.



En osannut edes hymyillä, kun katsoin kaunista vesiputousta. Miten en ole koskaan ennen edes tajunnut käydä täällä kävelemässä. Niin kaunista. Jonain päivänä kun rakastun, tuon kyllä rakkaani tänne. Olisi niin romanttista. Tai sitten ei, ehkä en välttämättä halua tuoda jotain rakasta tänne kaupunkiin, jonka ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä liioin pidä heistä, ainakaan osasta. Tosin en koskaan näyttänyt tunteitani, sellaista ei meiltä Westrumin ihmisiltä sallittu. Enhän minä oikeasti edes Westrum ollut.

Tunsin oloni taas heikoksi, mutta päätin antaa asian olla. Oli aika palata kotiin, alkoi tulla jo kylmä. Kotona voisin laittaa stereot päälle, kuunnella jälleen lempilevyjäni ja miettiä aivan muita asioita.

Taksi odotti minua heti lenkkipolun päässä ja heitti minut suoraan kotiovelleni. Outo taksikuski oli jopa ystävällinen minulle ja olisin halunnut pyytää häntä kahville tai jotain, mutta hänellä kuulemmaan oli perhe ja työvuorokin loppumassa, joten päätin unohtaa koko tyypin. Tosin, ehkä me jonain päivänä vielä tavattaisiin.



Taksi jäi vielä odottamaan, että pääsen turvallisesti talon sisään. Mitä olisikaan voinut sattua muutamassa metrissä. Ehkä hänkin piti minusta.. Äh, mitä oikein ajattelen! Sehän on heidän työtään. Olen toivoton!

Taksi käänsi autonsa ja katosi pimeyteen. En viitsinyt enään katsoa taakseni, olisin tehnyt itsestäni naurunalaisen. En kuitenkaan tiennyt, että taksikuski jäi katsomaan minun perääni, vaikka kiilasikin pois.

Kävelin sisälle ja mietin päivän tapahtumia. Oikeastaan tänää ei ollut tapahtunut mitään, paitsi tämä oli ensimmäinen päivä uutta elämääni tai jotain sellaista. Olisin halunnut nauraa itselleni, kuulosti niin hölmöltä, mutta tämä päivä sujui odotettua paremmin. Olinhan tavannut suloisen taksikuskin, jonka nimeä en tosin muista ja jolla oli perhe, mutta kuitenkin.. Niin ja vesiputouksen! Lupaava alku, mielestäni.

Huomasin, että olin jättänyt television päälle ja sieltä sattui tulemaan lempisarjani, tosin se oli uusinta. Mieleni teki jäätelöä, outoja himoja.. Millon olen edes viimeksi syönyt jäätelöä. Kuulemmaan sitä pitää syödä mitä mieli tekee, joten lähdin hipsimään jääkaapille.



"Hmmm... onkohan täällä jäätelöä.." mutisin itsekseni. Sitten käteeni osui jäätelöpurkki. En tosin ollut koskaan edes maistanut sitä, saapa nähdä onko tämä edes hyvää..

Kävelin takaisin television pariin jäätelökupin kanssa. Televisiosta kuului tutut taustamusiikit ja hymyilin. Tunsin oloni niin huolettomaksi, mikään ei enään voisi pilata päivääni.

Jäätelö maistui paremmalta kuin muistelin, se oli niin suussasulavaa ja herkullista. Seurasin samalla telkkaria ja siellä vietettiin häitä. Kumpa minäkin pääsisin joskus naimisiin ja viettämään häitä. Sitä ennen täytyisi löytää edes miesehdokas. Pian huomasin jäätelökuppini olevan tyhjä ja sain järkevän päähänpiston, menenpä chattiin etsimään miesehdokasta itselleni.

Istahdin koneelleni. Saapa nähdä mitä tästäkin tulee. Mistäpä sitä koskaan tietää, että mistä sen herra oikean löytää.

Avasin chatin ja kirjauduin sisään nimimerkillä Lii_22. Huomasin yllättyneenä, että monet tulivat juttelemaan ja kaikki vaikuttivat kypsiltä ja mukavilta ihmisiltä. Pian aikaa oli hurahtanut jo vartti, vaikka tuntui, että istahdin juuri tuolilleni.

"Osoite... jaha.. just.." Huokailin. Kaikilta alkoi sadella toinen toistaan idioottimaisenpia kysymyksiä. "Koko mikä?! Just. Nyt saa riittää!" Hermostuin ja paiskasin kannettavan luukun kiinni.

Luulenpa, etten koskaan tule löytämään ketään järkevää ja oikeaa miestä. Olin varmaan kirottu tai tuomittu elämään yksin.. Olin purskahtaa itkuun.

En voisi nyt luovuttaa, en näin helpolla. Purin huultani. Minun pitää pysyä kovana. Nuo miehet eivät olleet varmasti edes miehiä nähneet, kaikki varmasti jotain nuoria pieniä amispoikia, joilla ei ole elämää. Suoristin ryhtini. Ehkä päivän lehdestä löysyisi jotain mielenkiintoista.

Lehdessä ei lukenut juuri mitään. Aloin jo tylsistyä. Kaipasin jotain elämääni, jotain jännittävää ja järisyttävää. Lehden reunassa oli pieni ilmoitus.

    Vaivaako stressi? Onko elämäsi normaalia tylsää arkea?
    Lähte matkalle Kiinaan! Nyt matkaan mukaan saa henkilökohtaisen oppaan ja matkat on tarjoushintaan.
    Tämä on elämäsi tilaisuus!
    Tule käymään matkatoimistossamme tai soita alla olevaan numeroon, niin kerromme lisää!

Loma.. Ah. Olisihan se mukava... Enemmän kuin mukava..

Ehkei nyt kuitenkaan loma sopisi minulle, kuka sinne yksin haluaa mennä.. Ei kukaan. Vaikka olisihan se upeaa.. Mutta mistä rahatkin, tai no onhan minulla noita säästöjä mutta. Mitä minä siellä yksin tekisin. Lilly haukotteli. Hän oli valvonut taas myöhään ja huomenna pitäisi herätä kirjoittamaan kirjaa. Lilly lähti haalautumaan kohti makuuhuonetta.

Sinä yönä Lilly ei saanut unta. Hänen mielessään pyöri lehden ilmoitus. En voisi lomalle nyt lähteä, oli töitä ja kaikkea.. Kolme päivää poissa kotona, mikä unelmien täyttymys, mutta nyt ei kyllä sopisi tähän elämäntilanteeseen ollenkaan tai tähän.. Mihin lie. Niin mihin.. Mikä minua estää.. Nyt yritän saada nukutuksi. Huomenna hän ottaisi lisää selvää matkasta, aivan varmasti.

~~~~