Noni! Ensimmäinen osa nyt tässä ja toivon, että pidätte ja kommentteja saa lähettää ja olisin todella iloinen, jos niitä tuliskin. :) Alku ehkä vähä liian nopsaa, mutta pikkujuttuja, toivottavasti teidänkin mielestänne. :) Kuvakulmissa, teksteissä ja muissa on vielä paljon hiomista, mutta toivottavasti saan anteeksi nämä virheet. En malta odottaa, että lukioita ja kommentteja ilmestyy... Negatiivisia tai positiivisia, kunhan edes jotain. Mukavia lukuhetkiä! :)

~~~~~~



Täydellinen päivä aloittaa kirjoittamaan uutta tarinaa, mietin, ja avasin koneeni. Olin jo kehitellyt hienon tarinan, jossa päähenkilö Caro rakastuu palavasti naamurin poikaan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Niin ja lapsia, he tottakai saavat lapsia. Ainakin viisi lasta. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa.



Olin varma, että tästä tarinasta tulisi vielä hyvä ja se saisi paikkansa perheen kirjastossakin, toisin kuin edelliset kirjat. Kun vanhempani olivat lukeneet kirjani, he olivat vain tylysti lausahtaneet "olet varmaankin edistynyt, hyvä. Kyllä sinusta vielä kirjailija tulee". Kirjailija.. Minusta.. Se olisi suurin toiveeni. Olen kuitenkin vielä pieni tyttö ja opiskelutkin on vielä kesken, pahasti. Olen surkea opiskelija, eivätkä opettajat pidä minusta, saatika sitten muut oppilaat.. Talomme sisäkkö sanoo aina, että vielä jonain päivänä ihmiset ymmärtävät, että kuinka mukava tyttö olen ja sitten minun kanssa aletaan olemaan. Toivon niin. Ehkä vielä jonain päivänä.

.. Sillä välin alakerran aulassa.



"Oscar... Minusta tuntuu, että emme koskaan saa kerrottua Lillylle totuutta. Olemme keskustelleet asiasta jo pari vuotta ja emme ole saaneet mitään aikaan. Minua alkaa jo hermostuttamaan! Jos jätämme kertomatta, niin tiedän ja tiedät sen itsekkin varsin hyvin, että siitä koituisi vaan harmia. Tiedän, että tämä on vaikea asia sinulle, mutta luuletko, että tämä on helppoa minullekkaan.." Victorian kädet tärisi. Hän halusi miehensä vastaavan, että odotetaan vielä, mutta se olisi väärin etenkin pientä Lillyä kohtaan.. Ei hän voisi tehdä sitä Lillylle, mutta miten hän voisi kertoakkaan..



"Rakkaani, olet aivan oikeassa. Olemme venyttäneet tätä asiaa jo monet vuodet. Nyt Lilly alkaa olemaan jo tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Onhan hän vielä lapsi, mutta sitä vaikeammaksi asiat menee, mitä enemmän niitä kiertää. Kerrotaan hänelle nyt heti. Mene sanomaan Sisäkölle, että tulee aulaan. " Oscar ei näyttänyt pelokkaalta. Victoria puolestaan pelkäsi hänenkin puolestaan. Hän menettäisi Lillyn ehkä lopullisesti..

.. Aulassa



Aulassa on hiirenhiljaista. "Äiti, oliko sinulla jotain asiaa?" Lilly kysyi. Pitkä hiljaisuus. "Itse asiassa sisäköllämme voisi olla hieman kerrottavaa.. Oletan, että hän haluaa itse kertoa hieman sinulle, Lilly, jotain."



Lillyä alkoi jo epäilyttämään. Mitä tämä voisi olla? Sisäkkö on varmaan lopettamassa työnsä tai ei enään ehtisi tekemään kotitehtäviä kanssani. Lillyn teki jo mieli aukaista suunsa, mutta ei uskaltanut. Sisäkkö tuijotti suoraan seinään, ei liikahtanutkaan. Hänen huulensa raottivat hieman, kuin hän alkaisi sanomaan jotain..



"Odotas, Susan.. Haluan vaan sanoa, että.. Muotoile lauseesi hyvin. En halua pilata itseni, tai siis suvun mainetta.. Lilly tulee aina olemaan meidän, tavallaan.. Kaikkihan sen tietää ja sitä asiaa ei voi enään lähtä muuttelemaan.. Joten tehdäänpä tämä mahdollisimman helpoksi ja ilman mitään hölmöyksiä." Oscar hieman hymyili, mutta kiehui sisällään. Jos hänen maineensa menisi tämän asian vuoksi, niin hän ei voisi koskaan näyttää enään naamaansa  koko Englannin etelärannikolla.




Sisäkkö pysyi vaiti. Oscar ei koskaan puhutellut häntä oikealla nimellään, ainoastaan sisäköksi, kuten kaikki muutkin tässä perheessä. Susan tiesi, että hän saisi lentää ulos talosta tämän jälkeen, eikä hän voisi itsekkään jäädä. Hänen täytyisi nyt vaan kertoa miten asiat on, ettei mitään epäselvyyksiä jää kenellekkään.. Susanin huulet raottuivat ja hän sanoi, "Olen.. Olen todella paihoillani.." Hänen poskelleen vierähti kyynel. "Oscar, Victoria.. Lilly.. En ole koskaan sanonut tätä ääneen, en sen illan jälkeen kun huoltajuuspaperit olivat täytettynä. " Susan näytti hyvin surulliselta, se sai myös Lillyn surulliseksi. "Lilly.. Victoria ja Oscar eivät ole biologisia vanhempiasi, vaan minä olen.. Olen niin kamalan pahoillani Lilly.. Minua kaduttaa niin, että annoin sinut pois.."

Oscar ilmestyi Susannan eteen ja alkoi raivota. "Siis sinä MITÄ! Kadut?! Eihän sinunkaltaisella ihmisellä olisi mitään valtuuksia kasvattaa lasta! Eihän lapsella ole edes oikeaa isää! Yksin rahattomana olisit Lillyn kasvattanut ja missä, katuojassa vai?! Oletpa sinä vastuuton! Vastuuttomanpi kuin olisin koskaan kuvitellut! Salli minun nauraa, Victoria, Lilly, katsokaa tätä naurettavaa ja harvinaisen tyhmää naista! Köyhä nuori äiti ja olisi halunnut kasvattaa lapsensa yksin! Mitä Lillylle olisikaan tapahtunut!" Oscar kiehui raivoa, eikä Susan saanut edes puolustettua itseään..

"En minä.." Susan änkytti.. "Et sinä mitä! Tarkoittanut sitä?! Tajuatko ollenkaan, että olisit pilannut elämäsi ja tyttäresi elämän myös! Sinä ja sinun äpäräsi olisitte todenäköisesti kuolleet nälkään! Luojan kiitos löysimme sinut ja suostuit järkipuheeseen ja luovuttamaan pienen vauvasi meille!" Susanin sydän särkyi täysin. Hän halusi sanoa jotain, sama se loukkaisiko se jotain. Hän halusi muiden ymmärtävän. "Kuules! Itse et ole kasvattanut lastasi hyvin! Hänellä on kaikki, mitä hän haluaa, mutta ei rakastavia vanhempia, sisaruksia, ystäviä tai mitään muutakaan, koska kaikki tietää, vaikka eivät sitä ääneen sanokkaan! Kaikki tietää, että Lilly ei ole teidän lapsenne!"

Oscarin ja Susannan riidellessä Victoria ei enään kestänyt. Hän käänsi katseensa pois. Hänelle palasi mieleen se ilta, kun Lilly syntyi. Susanna todella rakasti häntä, mutta.. He tekivät varmasti kuitenkin oikein.. Victoria ei jaksanut muistella enään, se kaikki tuntui niin raskaalta.. Lilly ei voinut ymmärtää. Hän kuuli kaikki ne lauseet uudestaan ja uudestaan päässään. Hän ei käsittänyt. Kaikki olivat tienneet, paitsi hän itse.. Susanna oli hänen äitinsä ja Oscar ei ilmeisesti ollut hänestä koskaan välittänytkään, ei varmaan Victoriakaan.. Lillyn oli päästävä pois. Pakko päästä pois..

Hänen täysyisi taistella itsensä ulos tästä...

Lillyn olo tuntui niin raskaalta. Hän näki Oscarin vihaiset kasvot ja Victorian itkuiset silmät.. Susan näytti niin.. Kellon tikitys häivytti hänen muistelmansa ja hänen silmänsä revähtivät auki.

Näin vaan unta, Lilly toisteli mielessään. Hän huokaisi syvään. Hän näki unta, joka oli totta, päivä hänen menneisyydestään. Lillyä puistatti. Ulkona oli valoisaa ja Lilly tiesi nukkuneensa taas myöhään. Minun on lakattava miettimästä enään menneitä asioita. Olen jo aikuinen, nuori 22-vuotias nainen, kirjailija. Minulla on kaikki se, mistä olen ikinä haaveillutkaan. Tai.. En tiedä yhtä asiaa, en tiedä olenko onnellinen. Minulla ei ole lapsia, miestä, omaa asuntoa. Herään aamulla, oikeastaan päivällä, teen ruokaa ja menen koneeni äärelle. Lillyn mahan murina katkaisi hänen ajatuksensa. Tänään hänen elämässään alkaisi uusi suunta. Tänään hän tekisi jotain mukavaa, hän eläisi oikeaa elämää.

~~~~

Istahdin taksiin ja mietin, olikohan tämä järkevä idea ollenkaan. Olisin voinut ihan yhtä hyvin jäädä kotiin kirjoittamaan uutta romaaniani ja ylipäätään, miten tämä pieni kaupunkireissu voisi mitenkään muuttaa elämääni parempaan suuntaan. Hyvä minä. Tuttu taksikuski kysäisi pienesti hymyillen minne matka. "Öh, no tuota.. Mennään vaikka rannalle.." Kuulostin niin hölmöltä. Taksikuski nyökkäsi ja lähti ajamaan kohti rantaa.

Pian olimme jo rannalla ja taksi jätti minut tien laitaan. Rannalla ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, niin kuin ei yleensäkkään. Koko kaupunki oli ihan kuollut päivisin, koska kaikki paiskivat kovasti töitä tai kahvittelivat toistensa luona.  Ranta näytti samalta kuin aina ennenkin. Lapsena minulla oli tapana käydä täällä uimassa ja olin aina yksin, kuten nytkin. Samalla autiolla rannalla.



Mieleeni palasi muistoja, ihania ja haikeita. Tulin rantaan lapsena, kun olin saanut kuulla, että vanhempani eivät ollutkaan vanhempiani.. En edes itkenyt, en pystynyt. Olin liian järkyttynyt. Ikäviä muistoja kaupunki täynä.

Kävelin huonoista muistoista huolimatta veden rajalle. En olisi edes kehdannut enään soittaa taksia palaamaan takaisin ja kävelemällä olisi ollut liian pitkä matka kotiin. Nyt kun täällä kerta ollaan, niin yritän nyt jotain edes keksiä.

Lilly pysähtyi katsomaan aavaa rantaa. Ei ihmisiä, eläimiä, veneitä, autoja.. Aavemainen, pelottava kaupunki. Rakastin tavallaan tätä paikkaa, mutta en sen ihmisiä ja tapoja. En halua tulla samalaiseksi kuin muut.

Mieleeni tuli kuva lapsuudestani, kun olin seisonut samassa rannassa, samassa kohdassa. Minun teki mieli itkeä. Olisipa edes joku jolle puhua, joku joka olisi vierelläni, olisi edes yksi ystävä. Olen liian kauan ollut yksin. Teki mieli itkeä, mutta yritin pidätellä kyynteliäni.

Kaikki ne synkät asiat.. En halua, en jaksa enään ajatella niitä! Haluan uuden elämän, haluan aloittaa alusta! Kumpa se olisi mahdollista. Ehkä se onkin.. Ehkä vaan. Minun on pakko yrittää, en halua koko elämääni olla yksin ja onneton. Aamulla tein lupauksen itselleni, en aijo pettää sitä. En ole koskaan pettänyt lupaustani, enkä tule pettämään.

Lilly lähti kävelemään kotiin, mutta illalla hän menisi uudestaan kaupungille. Hän halusi kerrankin tehdä jotain erilaista, mitä hän ei arjessaan tee. Hän halusi tehdä täysin eri asioita mitä hän oli koskaan ennen elämässään tehnyt. Nyt tai ei koskaan.

~~~~

"Vie minut keskuspuistoon" sanoin taksikuskille ja taksi lähti kaasuttamaan kohti keskustaa. Oloni oli enemmän kuin mainio. Viileä kylpy, hyvä ruoka ja taustalla pauhaava musiikki tekivät ihmeitä. Tunsin itseni eloisaksi. Täältä tullaan maailma, valmiina valloittamaan kaiken.

Tosin ennen maailman valloitusta ajattelin valloittaa ensin puistossa olevat ihmiset. Oli kyllä jo myöhä, mutta iltaisinhan täällä kaupungissa eniten ihmisiä liikkuikin, ainakin luulin niin.

Puistossa ei nimittäin ollut ketään. Huokaisin. En sentään kuitenkaan luovuttaisi, eihän maailmaa yhdessä illassa valloiteta, eikä myöskään tätä kitupiikkistä kaupunkia. Yritin hymyillä ja lähdin kävelemään lenkkipolkua pitkin, jospa vaikka vastaan tulisi joku.

Olin kävellyt ehkä pari kilometriä ja silmiini osui silta. Ihanaa, rakastan siltoja. Näky oli kuitenkin jotain aivan muuta, kuin olin odottanut. Sillalta oli suorat näkymät upeaan vesiputoukseen. Olin tyrmistynyt.



En osannut edes hymyillä, kun katsoin kaunista vesiputousta. Miten en ole koskaan ennen edes tajunnut käydä täällä kävelemässä. Niin kaunista. Jonain päivänä kun rakastun, tuon kyllä rakkaani tänne. Olisi niin romanttista. Tai sitten ei, ehkä en välttämättä halua tuoda jotain rakasta tänne kaupunkiin, jonka ihmiset eivät pidä minusta, enkä minä liioin pidä heistä, ainakaan osasta. Tosin en koskaan näyttänyt tunteitani, sellaista ei meiltä Westrumin ihmisiltä sallittu. Enhän minä oikeasti edes Westrum ollut.

Tunsin oloni taas heikoksi, mutta päätin antaa asian olla. Oli aika palata kotiin, alkoi tulla jo kylmä. Kotona voisin laittaa stereot päälle, kuunnella jälleen lempilevyjäni ja miettiä aivan muita asioita.

Taksi odotti minua heti lenkkipolun päässä ja heitti minut suoraan kotiovelleni. Outo taksikuski oli jopa ystävällinen minulle ja olisin halunnut pyytää häntä kahville tai jotain, mutta hänellä kuulemmaan oli perhe ja työvuorokin loppumassa, joten päätin unohtaa koko tyypin. Tosin, ehkä me jonain päivänä vielä tavattaisiin.



Taksi jäi vielä odottamaan, että pääsen turvallisesti talon sisään. Mitä olisikaan voinut sattua muutamassa metrissä. Ehkä hänkin piti minusta.. Äh, mitä oikein ajattelen! Sehän on heidän työtään. Olen toivoton!

Taksi käänsi autonsa ja katosi pimeyteen. En viitsinyt enään katsoa taakseni, olisin tehnyt itsestäni naurunalaisen. En kuitenkaan tiennyt, että taksikuski jäi katsomaan minun perääni, vaikka kiilasikin pois.

Kävelin sisälle ja mietin päivän tapahtumia. Oikeastaan tänää ei ollut tapahtunut mitään, paitsi tämä oli ensimmäinen päivä uutta elämääni tai jotain sellaista. Olisin halunnut nauraa itselleni, kuulosti niin hölmöltä, mutta tämä päivä sujui odotettua paremmin. Olinhan tavannut suloisen taksikuskin, jonka nimeä en tosin muista ja jolla oli perhe, mutta kuitenkin.. Niin ja vesiputouksen! Lupaava alku, mielestäni.

Huomasin, että olin jättänyt television päälle ja sieltä sattui tulemaan lempisarjani, tosin se oli uusinta. Mieleni teki jäätelöä, outoja himoja.. Millon olen edes viimeksi syönyt jäätelöä. Kuulemmaan sitä pitää syödä mitä mieli tekee, joten lähdin hipsimään jääkaapille.



"Hmmm... onkohan täällä jäätelöä.." mutisin itsekseni. Sitten käteeni osui jäätelöpurkki. En tosin ollut koskaan edes maistanut sitä, saapa nähdä onko tämä edes hyvää..

Kävelin takaisin television pariin jäätelökupin kanssa. Televisiosta kuului tutut taustamusiikit ja hymyilin. Tunsin oloni niin huolettomaksi, mikään ei enään voisi pilata päivääni.

Jäätelö maistui paremmalta kuin muistelin, se oli niin suussasulavaa ja herkullista. Seurasin samalla telkkaria ja siellä vietettiin häitä. Kumpa minäkin pääsisin joskus naimisiin ja viettämään häitä. Sitä ennen täytyisi löytää edes miesehdokas. Pian huomasin jäätelökuppini olevan tyhjä ja sain järkevän päähänpiston, menenpä chattiin etsimään miesehdokasta itselleni.

Istahdin koneelleni. Saapa nähdä mitä tästäkin tulee. Mistäpä sitä koskaan tietää, että mistä sen herra oikean löytää.

Avasin chatin ja kirjauduin sisään nimimerkillä Lii_22. Huomasin yllättyneenä, että monet tulivat juttelemaan ja kaikki vaikuttivat kypsiltä ja mukavilta ihmisiltä. Pian aikaa oli hurahtanut jo vartti, vaikka tuntui, että istahdin juuri tuolilleni.

"Osoite... jaha.. just.." Huokailin. Kaikilta alkoi sadella toinen toistaan idioottimaisenpia kysymyksiä. "Koko mikä?! Just. Nyt saa riittää!" Hermostuin ja paiskasin kannettavan luukun kiinni.

Luulenpa, etten koskaan tule löytämään ketään järkevää ja oikeaa miestä. Olin varmaan kirottu tai tuomittu elämään yksin.. Olin purskahtaa itkuun.

En voisi nyt luovuttaa, en näin helpolla. Purin huultani. Minun pitää pysyä kovana. Nuo miehet eivät olleet varmasti edes miehiä nähneet, kaikki varmasti jotain nuoria pieniä amispoikia, joilla ei ole elämää. Suoristin ryhtini. Ehkä päivän lehdestä löysyisi jotain mielenkiintoista.

Lehdessä ei lukenut juuri mitään. Aloin jo tylsistyä. Kaipasin jotain elämääni, jotain jännittävää ja järisyttävää. Lehden reunassa oli pieni ilmoitus.

    Vaivaako stressi? Onko elämäsi normaalia tylsää arkea?
    Lähte matkalle Kiinaan! Nyt matkaan mukaan saa henkilökohtaisen oppaan ja matkat on tarjoushintaan.
    Tämä on elämäsi tilaisuus!
    Tule käymään matkatoimistossamme tai soita alla olevaan numeroon, niin kerromme lisää!

Loma.. Ah. Olisihan se mukava... Enemmän kuin mukava..

Ehkei nyt kuitenkaan loma sopisi minulle, kuka sinne yksin haluaa mennä.. Ei kukaan. Vaikka olisihan se upeaa.. Mutta mistä rahatkin, tai no onhan minulla noita säästöjä mutta. Mitä minä siellä yksin tekisin. Lilly haukotteli. Hän oli valvonut taas myöhään ja huomenna pitäisi herätä kirjoittamaan kirjaa. Lilly lähti haalautumaan kohti makuuhuonetta.

Sinä yönä Lilly ei saanut unta. Hänen mielessään pyöri lehden ilmoitus. En voisi lomalle nyt lähteä, oli töitä ja kaikkea.. Kolme päivää poissa kotona, mikä unelmien täyttymys, mutta nyt ei kyllä sopisi tähän elämäntilanteeseen ollenkaan tai tähän.. Mihin lie. Niin mihin.. Mikä minua estää.. Nyt yritän saada nukutuksi. Huomenna hän ottaisi lisää selvää matkasta, aivan varmasti.

~~~~