Toinen osa valmis, jes jes! Täytyy sanoa, että en olis missään nimessä halunnu tuohon kohtaan lopettaa, muttaku tämä veny niin pitkäksi ja vaikka pätkinki tätä, niin silti jäi ehkä liianki pitkäksi. Vai mitä mieltä ootte? Mutta toisaalta hyvä, että katkasin. Ens osaan on noin puolet kuvista jo valmiina ja se on suunniteltukki melkeen jo kokonaan, joten kolmonen tulee ennenku edes huomaatte. Toivottavasti tykkäätte tästä osasta. :) Ja kommentteja kiitos! :)

____

Tänään menisin kyselemään matkatoimistolle tulevista matkoista. En malttanut pysyä paikallani, olin niin tohkeissani. Ajatus ulkomaanmatkasta sai ihoni kananlihalle ja suuni vääntyi väkisinkin hymyyn. En viitsinyt edes ääneen sitä sanoa, mutta toivoin niin hartaasti, että pääsisin mahdollisimman pian lähtemään täältä.

Suunnittelin jo, että minne haluaisin mennä, millaisia ihmisiä siellä tapaisin, mitä nähtävyyksiä käsivin katsomassa.. Löytäisinkö kenties jotain ihanaa miestä..? Ehkäpä. Halusin nipistää itseäni, jotta olisin saanut edes "jalat maassa"-tunnelman, vaan kun en pystynyt.

Pesin hampaita vimmatun lujaa. Minulla oli jo kova kiire toimistolle. Hetkinen.. Toimistolle. Ai niin, unohdin katsoa kokonaan netistä missä toimisto edes on! Olen niin toivoton..

Päässäni pyöri vaan ajatukset matkasta, lentokoneesta, miehistä.. Ehkä varaisin ajan vaikkapa jonnekkin aurinkorannalle? Auh, ajatuskin hiekasta ja paidattomista miehistä sai varpaanikin kihelmöimään.

Heti hampaidenpesun jälkeen ryntäsin koneelle katsomaan matkatoimiston sivuja. Heillä ei ilmeisesti ollut omaa toimistoa, vaan kirjastossa pieni huone, jossa pitivät sitten sitä niin sanottua "toimistoaan". No pääasia, että oli edes jossain.

Lähdin vaihtamaan vaatteitani ja samalla soitin taksikuskille, että tulee noutamaan minut. Tympääntynyt nainen vastasi puhelimen toisesta päästä, se sama joka aina. Tulenkohan koskaan näkemään sitä ihanaa miestaksikuskia, joka viime yönä toi minut kotiini..

Pian taksi ajoi pihaani ja ryntäsin kyytiin. Olisikohan matkalaukut jo pitänyt ottaa mukaan.. Äh, mitä oikein mietin! Ei tietekään.. Eihän kukaan nyt suoraa matkatoimistosta lentokoneesene hyppää. Olin väärässä.

Kirjasto oli muuttunut paljon kuukausien aikana. Se oli remontoitu täysin uuteen uskoon ja aloin jo epäilemään, että jättikö taksi minut sittenkin oikeaan paikkaan. Onneksi katossa roikkui kyltti, jossa luki odotushuoneen olevan oikealla.

Kirjastossa oli hiljaista, vain korkokenkieni napina kaikui suurissa huoneissa. Tarkemmin sanottuna en nähnyt ketään täällä, tosin siinä ei ollut mitään uutta.. Eihän täällä kukaan päivällä liikkunutkaan, niinkuin ei missään muuallakaan.

Ilmeisesti tässä piti odottaa.. Tunsin hikipisaran valuvan otsallani. Minua jännitti.

Kellon tikinä kaikui huoneessa. Olin odottanut jo vartin. Kohta lähden kyllä lätkimään.. Olin jo heittämässä hanskat tiskiin, kunnes vanhempi nainen astui huoneeseen ja kysyi, olenko tulossa matkoista kyselemään. Nyökkäsin ja nainen viittoi tulemaan mukaansa.

Lähdin kävelemään naisen perään. Toivottavasti saisin matkan pian ja toivottavasti siitä tulisi mukava. Täällä ei ole mitään, mikä pidättelisi minua.

Aikaa hurahti toista tuntia toimistossa. Alkoi tulla jo ilta.

Päässäni pyöri kaikki se, mitä nainen oli minulle sanonut. Halusin matkalle, mutta ongelma oli se, että seuraava kone lähtisi vasta kolmen viikon päästä ja tänään lähtisi ensimmäinen. Olin lievästi sanottuna pihalla. Nainen kuitenkin pyysi käymään koneella vähän ottamassa tietoa tästä matkasta ja pääsisin kaiken lisäksi alennuksella, tosin matkaopasta en saanut mukaani, kaikki olivat jo varattuja.

Koneella tutkin tiedot lomasta läpi. En tiennyt, että olisiko pitänyt ottaa riski ja lähtä tänään, vai odottaa ja lähtä vasta kuukauden päästä. Kuukausi oli pitkä aika.. Nyt pitäisi päättää.

Nousin koneelta pois. Huh.. Ehkä tulen katumaan tätä ratkaisua todella paljon, tai sitten kiitän itseäni koko loppu elämäni..

Mutta olen päättänyt lähtä matkalle heti. Jes, ihanaa! Ehdin vaan käväistä mutkan kotona pakkaamassa tavarat ja sitten taksi vie minut lentokentälle. Aamulla sitten kiinassa! En malta odottaa! Täältä tullaan, öh.. Niin joo, paidattomat miehet odottaa minua siellä aurinkorannoilla.. Noh, seuraavalla kerralla sitten.

Pitkän lentomatkan jälkeen olin vihdoin kiinassa. Taksi oli tuonut minut hotellin eteen, joka näytti upealta. Respasta olivat lähettäneet jonkun apupojan hakemaan matkatavarani lentoasemalta, joten onneksi ei minun niistä tarvinnu huolehtia. Voisinpa siis huoletta lähtä kohti toria. Onneksi hotellista sai polkupyöriä lainaa, kuulemmaan maisevat ovat niin uskomattomia, ettei taksilla kehtaa ajella.

Olin niin onnellinen. Vihdoin täällä! Toivottavasti matkasta tulee yhtä mukava kuin olin suunnitellutkin. Mikä voisi mennä pieleen! Nyt torille katsomaan maailman menoa.

Todellakin taksilla ei täällä kannattanut kulkea. Maisemat olivat niin mahtavia, kaikkialla oli niin kaunista. Ihan erilaista kuin kotikaupungissani.. Se aavekaupunki.

Tori näkyi jo kaukaa ja se oli todella hienon näköinen. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt, joka harmitti. Varmaankin pian kuitenkin johonkin törmäisin ja toivottavasti ystävystyisinkin jonkun kanssa.

Keskellä toria oli huikea hieno rakennus ja palasin halusta käydä siellä, mutta en tohtinut. Täällä oli varmasti niin paljon muutakin nähtävää. Hyppäsin pyöräni selästä pois ja aloin etsimään kauppoja.

Silmiini osui heti yksi pienen pieni kauppa, jossa oli suuri avonainen ovi. Mielenkiintoista.. Englannissa näin pieniä kauppoja ei edes ollut, ellei pieniä lehtikioskeja laskettu.

Kun pääsin kauppaan sisälle, niin hassun näköinen mies huitoi käsillään jatkuvasti ja pälpätti puhelimeen niin lujaa ja nopeaa, että en saanut kiinni mistään sanoista. Odotin pitkän aikaa, ennen kuin mies edes huomasi minut.

Puhelun lopettamisen jälkeen aloin heti selittämään miehelle, että haluaisin nähdä jotain nähtävyyksiä ja mitä täällä olisi. Mies ei ilmeisesti ymmärtänyt yhtään mitä yritin hänelle kertoa, mutta sentään hän jotenkin yritti auttaa, nimittäin tyrkyttämällä minua ostamaan turistikirjan. Ja minähän kilttinä tyttönä sen ostin.

Kartassa näkyi kuva jostain temppelistä, tornista tai mistä lie ja päätin lähtä juoksemaan sinne päin. Lopulta varmaan johonkin törmäisin.

Samalla siinä juostessani tajusin, etten ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista, en edes kirjoissa. Voisinpa olla täällä joka päivä lenkkeilemässä, tai vaikka asua täällä! Mikä olisikaan sen mahtavampaa. Tosin en osaa kiinaa ja monet täällä ei ilmeisesti osaa englantia.. Pikkuseikkoja.

Aloin jo epäilemään, että pääsisinkö koskaan tornille (tai temppelille tai jotain semmosta), tosin eipä olisi kauheasti haitannut, jos en olisi päässytkään. Huikeat maisemat, maha täynä ja kaikki mainiosti, paitsi jotain puuttui viereltäni.. Joku ihminen.

Vihdoin pääsin päämäärääni. Jotenkin olin kai kuvitellut, että pääsen huilimaan, mutta olinkin väärässä. Kahvilaa ei näkynyt missään tai mitään muutakaan hengähtämispaikkaa. Edessä oli rappusia, paljon rappusia.

Pelkästään ulkona ei ollut rappusia, vaan niitä oli sisälläkin. Jalkoihini alkoi jo sattua, kumpa nämä pian loppuisi jo.

Pääsin vihdoin ylös ja mikä uskomaton näky avautukaan eteeni..

Täältä mahtoi näkyä koko Kiina! Niin kaunista! Olin aivan lumoutunut näystä ja jalkakipukin loppui kuin seinään.

Taidan rakastaa tätä maata.. Näitä maisemia ainakin! Tulen kyllä uudestaankin tänne, ehdottomasti. Olin ollut pari tuntia täällä ja olin jo ihan myyty. Samalla tajusin, kuinka elämäni olinkaan hukannut olemalla vaan kotona nyhjöttämässä.

Päätin vilkaista turistikirjaa ennen lähtemistä. Siinä suositeltiin vierailemista taistelupaikassa ja päätin seuraavaksi mennä käymään siellä. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee.

Pian lähdin taas jatkamaan matkaani. Minulla oli tunne, että paikalla on vielä paljon annettavaa, ehkä enemmän kuin osaan edes odottaa.

Minua hymyilytti, mutta samalla haikea mieli valtasi minut. Kaksi päivää vielä matkaa jäljellä, miten maltan edes lähteä kotiin.

Vihdoin täällä! Nyt pääsen harjoittelemaan taistelutaitojani, heh. Mitä taistelutaitoja, enhän edes saa yhtäkään leukaa vedettyä.. Sitä paitsi paikkahan on taatusti porukkaa täynnä.



.. vaan eipä ollutkaan. Joten katsoin parhaakseni kokeilla itse niin sanottua "taistelemista" tämän oudon puuhökkelin kanssa. Otin katu-uskottavimman tappoilmeeni naamalleni ja aloin läiskiä.



Tosin olin lentää perseelleni.. Ehkei minua ole luotu taistelemaan sittenkään..? Parempi olisi livahtaa ulos etsimään jotain elämää.

Ulkoa löysin mukavan naisen, joka kertoi minulle hieman lisää taistelulajeista. Nyökkäilin muka kiinnostuneena, vaikka oikeasti minua ei olisi voinut pätkääkään kiinnostaa mikään itsepuolustuslajejen perusasennot sun muut. Teoria vielä vähemmän.



"Olen harrastanut lajia kohta 20 vuotta. Nopeasti se aika menee." Nainen naureskeli. Suuni loksahti auki. Kaksikymmentämitä! Vuotta! Hyvä kun olen itse juustiinsa edes sen ikäinen.. "Jaah, oikeen mukava kuulla juu..."



Kerroin muskelinaiselle meneväni kotiin, olihan jo myöhä ja minua väsytti. Sitten huomasin.. Massiivinen lihaskimppu, suoraan kello kymmenessä. Ooh..



Tilaisuuteni on vihdoin koittanut, hyvä! Sinä kiinalainen mies, varo, täältä minä tulen!

Kävellessäni häntä kohti, kuvittelin hänen kasvojansa. Hän mahtaa olla komea nuori mies, joka hurmaa minut silmillään, katseellaan ja puheellaan. Tämä ilta ei jäisi tähän.



"Hei nimeni on Li.... Öh..." Tuntui kuin iso palanen olisi juuttunut kurkkuuni. K-a-m-a-l-a-a..



Mies oli kaikkea muuta mitä olin kuvitellut, ikäväkyllä.. Massiivinen hän oli, muttei nuori tai etenkään komea. Voi kamala, olin oksentaa.



Livahdin paikalta ja yritin pidätellä nauruani. Mitähän tuo mieskin mahtoi minusta ajatella! No väliäkö sillä. Jos en olisi tuntenut hänen silmiänsä selässäni, niin olisin ollut jo maassa kaksin kerroin nauramassa kippurassa.



Yhtäkkiä minua alkoi heikottaa ja istahdin lähimmälle tuolille. Minua väsytti, maha kurni ja kaikki oli huonosti. Minun oli päästävä hotellille ja pian.



Nappasin pyörän pihalta ja lähdin polkemaan kohti hotellia. Ei kai kukaan huomaisi edes, että jonkun pyörä oli kadonnut. Sitä paitsi hotelli oli aivan vieressä ja minulla sattui olemaan hätätilanne..

Hotelliin päästyäni olin niin väsynyt, että aloin nukkumaan saman tien. En tiennyt vielä sillon, että aamulla tapahtuisi jotain hyvin erikoista.



Heräsin aamulla siihen, että aurinko paistoi silmiini. Voi mikä ihana aurinko täällä oli. En edes muistanut enää (jes, muistin korjata! Ei tullu enää enään, hahaa!) millaista olisi ollut herätä omassa huoneessani. Nopeasti sitä asiat unohtuu.



Lähdin tekemään aamiaista ja huomasin, että muitkin turistit olivat tulleet alas syömään. Jotenkin olin luullut, että ihmiset kävisivät ulkona syömässä, mutta näköjään eivät.



Minulla oli niin kamala nälkä, että vaikka ruoka paloikin, niin maku oli silti mainio. Olokin parani huomattavasti.



Kun nousin tuoliltani, niin näin jotain.. Komean, hyvin komean miehen istumassa viereisessä pöydässä. Hetken luulin näkeväni pelkkää unta.



Silmäni naulaituivat tuohon mieheen. Niin komea mies. Olin sulaa vahaa. Minun oli päästävä juttelemaan hänelle, vaikka olisin mielellään tehnyt enemmänkin.



Sopivasti toinen ruokailija häipyikin muualle. Minulle tuli tilaisuus, mutta en uskaltanut ottaa edes askelta eteen päin.



Sitten komistus nousi seisomaan ja hän katsahti minuun, tosin katse jäi minuun, suorastaan hän katseli minua.. Sain vihdoin rohkaistua itseni liikkeelle.



Pitkän katseen jälkeen minusta alkoi tuntua oudolle. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään vastaavaa. Katse ei katkennut hetkeksikään.



"Hei, olen Lilly..." sanoin ja toivoin, että tuo mysteerinen mies pian vastaisi minulle. Hän oli selvästi minua vanhempi, mutta niin komea, etten pystynyt vastustamaan tunteitani häntä kohtaan. Olin ihastunut, tai ehkä tämä oli sitä "rakkautta ensisilmäyksellä"?



Pian mies alkoikin juttelemaan minulle. Hänen äänensä oli vahva, mutta pehmeä. Mitä enemmän keskustelimme ja siinä samalla flirttailimme toisillemme, sitä enemmän aloin pitämään hänestä. Olisin halunnut laittaa tuon ihanan miehen pieneen laatikkoon ja kuljettaa sen kotiini. Hän oli upea mies.



Mies kertoi nimekseen Daniel. Aivan ihana nimi. Toivoin kovasti, että tästä tulisi jotain. Olin kyllä todella varma siitä. Me olimme kuin luotu toisillemme ja tuntui, kun olisimme koko ajan lukeneet toistemme ajatuksia. Halusin niin suudella häntä.



Ennen kuin huomasinkaan, huulemme olivat jo kiinni toisissaan. Hän oli mahtava suutelemaan! Tosin tämä olikin ensimmäinen suudelmani, mutta en ollut koskaan kuvitellut sitä tälläiseksi. Tunnelma oli niin ihana.. Halusin käpertyä Danielin syliin ja jäädä siihen. En halunnut lähtä kotiin enään ollenkaan.



Pian kuitenkin Danielin piti lähteä. Sain tietää, että hän on kotoisin egyptistä ja että näkisimme vielä pian. En tiennyt miten näkisimme ja se pelotti minua. Näkisimmekö enää koskaan.. Suutelimme hyvästiksi ja minun teki kipeää. Huomenna minulla olisi lento kotiin, jos en näkisi enää koskaan Danielia, niin en varmaan kestäisi sitä.



Menin peilin eteen katsomaan itseäni. Mitä olinkaan tehnyt, että olin saanut suudella noin komeaa ja upeaa miestä kuin Daniel. Sitten huomasin... Voi taivas! Minullahan on ollut koko ajan yömekkoni päällä! En tiennyt itkeä vai nauraa.

Tajusin vasta illemmalla, että en tiennyt Danielin numeroa, eikä hän tiennyt minun. En edes tiennyt missä hän asui, mikä oli hänen sukunimensä.. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin etsimään. Ei kai hän kaukana voisi olla.. Kyllä hänet vielä löytäisin, aivan varmasti..



Parin tunnin etsimisen jälkeen luovutin. En löytäisi Danielia enään, en mistään. Ehkä Daniel oli häipynyt tahallaan, tälläinen tyhmä nuori nainen.. En kelpaa hänelle, en ole hänen arvoisensa.. En enää voinut pidätellä kyyneliäni. Itkien kävelin takaisin hotellille ja kömmin suoraan sänkyyn.



Huomenna olisi lähtö kotiin, enkä ehkä koskaan tulisi näkemään Danielia enää.. Jouduin itkemään itseni uneen. Muistelin Danielin komeita kasvoja koko yön. Hän oli niin komea, hänen suudelmansa niin täydellinen ja niin ihana. Kaikki oli niin täydellistä. Ehkä liiankin täydellistä.